Sotkamon Jymy

Lähtötilanne

Sotkamo voitti syksyllä toisen peräkkäisen ja seurahistoriansa 21. Suomen mestaruuden.

Kauden jälkeen lukkari Aapo Komulainen siirtyi Manseen, Ville Kotro Joensuuhun ja Jere Heikkinen Haminaan. Eemil Salminen lähti lainalle Haminaan, Veeti Kokko Alajärvelle ja syksyllä Oulusta tullut Ari Lankinen Imatralle. Lisäksi Sotkamolla on farmisopimus Simon kanssa ja kesällä osa Jymyn nuorista lupauksista saa peliaikaa Kirin Ykköspesis-joukkueessa.

Komulaisen tilalle lukkariksi hankittiin kokenut Miika Keski-Petäjä Seinäjoen JymyJusseista ja etukentälle Ville Veittikoski Pattijoelta.

Joukkue

Sotkamon tämän kauden perusraamit ovat selkeät, mutta pelaajia tullaan kierrättämään kesän aikana ja sisä- ja ulkopelissä tehdään kokeiluja ja säätöjä.

Sotkamon ykköskärki on edelleen kivikova. Iivari Vihanto ja Jere Vikström ovat yksi Superin parhaista ja varmimmista kärkipareista ja Hannes Pekkinen on ykköskorin pelintekijä, jolta löytyy myös kotiutuspotentiaalia.

Kalle Kuosmanen on pelannut TalviSuperissa ja Fuengirolan kauden avauksessa nelosena. Siirto on mielenkiintoinen, muttei yllättävä, sillä huippulahjakas Kuosmanen pystyisi pelaamaan missä tahansa roolissa ja millä tahansa numerolla ykkösestä vitoseen.

Kuosmanen saa uudella pelipaikalla kotiutusvastuuta, mutta hän on myös erinomainen saranapelaaja. Viitosena pelaava Aleksanteri Huotari on Kuosmasen ja Pekkisen ohella joukkueen tärkein numerolla lyövä kotiuttaja.

Kakkoskärkeen jäävät Keski-Petäjä, Samuel Huotari, Ville Veittikoski ja Jussi Korhonen. Keski-Petäjä on hyvä ykköstilanteen purkaja, Huotari monipuolinen mailataiteilija ja Veittikoski kakkoskärjen vahvin kotiuttaja. Myös Korhosella on kohtalainen kumura kotiutustilanteita varten.

Sotkamon jokeriosasto on terästä. Roope Korhonen on edelleen valtakunnan jäätävin kotiuttaja ja Elmeri Purmonen yksi Superin parhaista etenijöistä. Purmonen heitetään tarvittaessa kehiin jo ykköskärjessä, mutta hän olisi myös loistava kakkoskärjen avaaja. Vertti Veittikoski on parhaimmillaan vaihtajana, mutta hän pystyy myös kotiuttamaan ja etenemään.

Lukkarinvaihdos näyttää paperilla dramaattiselta, mutta Keski-Petäjä on osoittanut lyhyessä ajassa paikkaavansa erinomaisesti Komulaisen tyhjäksi jättämän tontin.

Pekkinen on Superin paras etumies ja Ville Veittikoskesta hän saa hyvän siipimiehen, joka on koulutukseltaan nimenomaisesti etumies.

Linjan neljä paikkaa menevät Kuosmaselle, Vikströmille ja Huotarin veljeksille. Viides vaihtoehto linjaan on Purmonen, joka saa kesällä peliaikaa myös ulkona.

Imatraa vastaan Fuengirolassa Pekkinen pelasi takatilanteissa tappina ja viime kauden tappi Kuosmanen syvää pussia. Linjan ja takatilannepelaamisen roolit elävät kauden aikana.

Takakentällä Vihanto ja Jussi Korhonen muodostavat Superin parhaan ja kovakätisimmän kopparikaksikon.

Reserveistä löytyy Aatu Vuorisen, Kasperi Vehkaojan ja Atte Pelkosen johdolla useita lupaavia junioreita.

Iiro Haimi johti viime kaudella Sotkamon Suomen mestariksi, mikä karisti viimeisetkin epäilyt, etteikö Haimi olisi voittava pelinjohtaja. Haimin arvo on kuitenkin suurempi kuin pelkkä pelinjohtaminen, sillä hän on osoittanut vahvuutensa myös valmentajana.

Arvio

Sotkamo lähtee tuttuun tapaan kauteen yhtenä sarjan suurimmista ennakkosuosikeista. Syksy näyttää, mihin tämän vuoden vuosikerta lopulta yltää, mutta runkosarjan päätteeksi se löytyy sijoilta 1-3.

Lukkaripeliin liittyvät huolet voidaan unohtaa ja vaikka Sotkamo onkin edelleen kotiutuksissa riippuvainen Roope Korhosesta, viime ja toissa vuoden mestaruudet osoittavat, että Kainuun vaka vanha Väinämöinen saa vieläkin vuoret vaskiset vapisemaan.

Isompi kuva

Joukkueiden voimasuhteita arvioidessa yksi oleellinen muuttuja on, miten joukkueen kokoonpano on muuttunut edelliskauteen verrattuna.

Se on toki relevantti muuttuja yhden kauden mitassa, mutta Sotkamon kohdalla yhden kauden perspektiivi ei kerro, miksi Sotkamo on voittanut viimeisen 35 vuoden aikana 20 Suomen mestaruutta ja miksi se on voittanut 2020-luvulla kolme Suomen mestaruutta, vaikka Jymyn piti romahtaa 2010-luvun hurjan ja kokeneen menestysjoukkueen hajottua osiin.

Sotkamon yhteydessä puhutaan paljon voittamisen kulttuurista. Puhuminen on helppoa, mutta herkästi onttoa. Tärkeintä on ymmärtää, mistä sotkamolainen voittamisen kulttuuri syntyy? Mitä konkreettisia tekoja se vaatii?

Valmennuksellisista ja pelillisistä teoista saisi oman listansa, mutta tekijä, joka erottaa Sotkamon selvimmin muista seuroista, on sen vahvaan strategiaan tukeutuva kauaskatseisuus joukkueen rakentamisessa.

Vähänkin valveutuneet seurat osaavat jo aloittaa pelaajaneuvottelut hyvissä ajoissa ja tehdä pitkiä sopimuksia pelaajien kanssa.

Sotkamossa joukkueen rakentamista katsotaan kokonaisvaltaisemmasta näkökulmasta. Pohjalla on Jymyn oma strategia, jota vasten asioita peilataan. Miten paljon joukkueessa pitää olla avainpelaajia, miten paljon tärkeitä ja luotettavia rivipelaajia ja miten paljon junioreita tai pelaajia, jotka eivät ole – iästä riippumatta – tehneet vielä läpimurtoa pesäpallotaivaalle?

Siitä syntyy halutunlainen joukkueen rakenne ja samalla halutunlainen ja muita kärkiseuroja pelaajapalkkioiden osalta yleensä halvempi joukkue.

Strategia konkretisoituu ääripäissä – siinä, miten rohkeasti Sotkamo antaa vastuuta nuorille juniori-ikäisille pelaajille ja miten pelottomasti se suhtautuu siihen, jos joku joukkueen tähtipelaajista haluaa – yleensä rahan perässä – vaihtaa seuraa.

Kun Sotkamo voitti syksyllä 2020 Suomen mestaruuden, jopa Sotkamossa puhuttiin neljännestä aallosta, jonka piti olla vasta nousemassa. Aalto nousi, mutta tämän kauden Jymyn joukkueessa on vain kaksi pelaajaa tuosta joukkueesta – ikijuurinen Roope Korhonen ja Kalle Kuosmanen, joka oli vielä vuoden 2020 mestarijoukkueessa sivuroolissa.

Vuoden 2020 mestarijoukkueen tähtipelaajista Sotkamon ovat jättäneet muun muassa Antti Korhonen, Joni Rytkönen, Niko Korhonen, Niilo Piiponniemi ja viimeisimpänä lähtijänä Aapo Komulainen, joka syrjäytti syksyn 2020 pudotuspeleissä sensaatiomaisesti Ville Väliahon joukkueen ykköslukkarin paikalta.

Piiponniemeä lukuun ottamatta kaikki muut kyseiset pelaajat lähtivät Sotkamosta voimansa tunnossa ja urakaarensa huipulla.

Sotkamon tapa rakentaa joukkueitaan muistuttaa kullanhuuhdontaa. Vaskooliin nostetaan omista junioreista,    pesisakatemiasta ja muista seuroista reilulla lapiolla pelaajamassaa, josta aletaan seuloa niitä pelaajia, joilla on käyttöä ja tulevaisuutta Jymyn miehistössä.

Kaikista vaskooliin nostetuista pelaajista ei tule koskaan Jymyn pelaajia eikä jokainen pelaajahankinta ole menestystarina. Kultahippuja tulee kuitenkin niin paljon, että Sotkamo pystyy pelaamaan joka vuosi Superin kärkisijoista ja samalla Suomen mestaruudesta.

Siksi Sotkamon tulevaisuudesta ei tarvitse olla huolissaan. Juha Tanskasen henkinen perimä elää nyt Mikko Kuosmasessa ja viitoittaa yhdessä Tanskasen kaikkivaltiaan katseen kanssa Sotkamon tietä yhä kiristyvässä kilpailussa.

Viimeisen 35 vuoden aikana moni seura on käynyt näyttämässä naamaansa mestaruusjuhlissa, mutta vain yksi seura on ollut siellä syksystä 1990 lähtien pysyvästi.

Se ei ole sattuma.

Se on opetus.