Yleisurheilu on Suomessa huippusuosittua, mutta laji ei ole osannut muuttaa suosiotaan rahaksi – eikä varsinkaan urheilijoidensa rahaksi.

Kirjoitin taannoin siitä, miten lajiväki tappelee nyt keskenään pienen talouskakkunsa murusista, sen sijaan että osaisi keskittyä yhteistuumin yhteisen kakun kasvattamiseen.

Moni yleisurheiluihminen on ilmaissut olevansa samoilla linjoilla. Oikeastaan kukaan ei ole sitä mieltä että omien näkökulmien poteroista huutelussa olisi järkeä.

Miksi ei sitten opita pelaamaan hitusen enemmän joukkueena?

Tärkeä askel aidon yhteistyön kulttuurin suuntaan olisi se, että kaikkien yleisurheilun talouteen vaikuttavien osapuolten pitäisi osata pelata talousasioissa nykyistä avoimemmin.

Se, että Annimari Korte avasi suunsa ja ihmetteli Motonet GP-sarjan starttirahojen olemattomuutta, oli tärkeä ulostulo.

Aivan yhtä tärkeä, ja yleisurheilun talouskulttuurissa vallankumouksellisen rohkea, teko oli Jyväskylän GP:n järjestäjien avoin ilmoitus siitä miten he rahansa jakoivat. Se laittoi kokonaisuutta mittakaavaan. Kun toimitaan nykyisellä toimintamallilla, kisajärjestäjien mahdollisuudet maksaa palkkioita ovat rajalliset

Mutta tämä ei vielä riitä saamaan koko kuvaa yleisurheilun rahaliikenteestä – ja sen kohdentumisesta yksittäisille urheilijoille. Vielä tarvittaisiin Urheiluliitolta, koko touhun varsinaiselta taustavoimalta, nykyistä avoimempaa talouteen liittyvää tiedottamista.

Juuri nyt olisi hyvä hetki avata koko yleisurheilun taloudellinen kokonaisuus. Siis minkä verran esimerkiksi GP-kokonaisuudessa liikkuu rahaa – ja mikä osuus tästä rahasta jää urheilijoille. Kun GP-kisoja kuitenkin seurataan mediassa niin paljon, kun niiden tv-oikeudet on myyty ja sponsoreitakin kisoissa pyörii, niin mihin kaikkeen näistä lähteistä tuleva raha palaa ennen kuin tulee urheilijoiden vuoro?

Minkä verran rahaa oikeasti liikkuu?

Samaan hengenvetoon olisi – kaikkien liiton talousasioista viime vuosina liikkuneiden huhujen rauhoittamiseksi – syytä avata yleisurheilun raha-asioiden koko muukin kokonaisuus.

Siis minkä verran tulee rahaa sponsoreilta, paljonko Yle maksaa tv-oikeuksistaan, minkä verran SUL ottaa GP-sarjasta, miten SUL tukee GP-kisojen järjestäjien taloutta, miten lajin ennen niin muhkea säätiö oikein voi…?

Koko viime aikojen keskustelu vääristyy pelkäksi yksittäisillä asioilla mediassa huuteluksi, jos käytössä ei ole nykyistä enemmän tietoa siitä, minkä verran lajissa oikeasti liikkuu rahaa. Vasta tieto siitä, miten paljon yleisurheilu oikeasti kerää suomalaisesta markkinasta rahaa, antaa pohjan arvioida sitä miten kohtuullista tai kohtuutonta urheilijoiden kritiikki startti- ja palkintorahojen pienuudesta tässä kokonaisuudessa on.

On varmasti totta, että tämän kaltainen avoimuus on yleisurheilussa täysin mahdottomalta kuulostava ajoitus. Mutta jos lajikulttuuria halutaan ammattimaistaa ja sitouttaa porukkaa yhteisen pelikirjan taakse, on taloudenhoitoa välttämätöntä muuttaa avoimemmaksi – muuten on turha kutsua ketään yhteiseen pöytään ja ihmetellä miksi ei nähdä oman putkikatseisen edun sijasta kokonaisuutta, yhteistä kakkua.

SUL:n puheenjohtaja Sami Itani on aivan oikein toivonut urheilijoiden edustusta SUL:n päätöksentekoon. Nyt pitää vain ymmärtää, että urheilijoita ei pidä pyytää vai osallisiksi, vain kuuntelemaan mitä saunassa on sovittu – on avoimesti kerrottava kaikki hyvä ja huono mitä SUL.n talouden taustalla tapahtuu.

Sitä on toivottu koko 2000-luku.

Tähän asti tähän toiveeseen liittyvä epäilevä mutina mutina on saatu pidetty pinnan alla, mutta nyt alkaa näkyä merkit siitä, että asiaan liittyvät paineet eivät enää pysy piilossa.

Epäterve ilmapiiri

Tämä avoimuus olisi tärkeää paitsi talousrealismin selkeyttämiseksi ja talouden kehitystarpeiden hahmottamiseksi, myös lajin ilmapiirin kehittämiseksi.

Yleisurheilussa on nyt moni asia hyvin. Moni muu laji vaihtaisi osia yleisurheilun tilanteen kanssa. On mahtava mediasuosio, on valovoimaisia urheilijapersoonia, on keskustelua lajista. Harvalla lajilla on näin hyvä tilanne.

Jostakin syystä yleisurheilu ei ole osannut muuttaa tätä hyvää asetelmaansa rahaksi. Lisäksi yleisurheilu on saanut luotua omalla salamyhkäiseksi koetulla talouden tiedottamisellaan ilmapiirin, jossa erilaiset huhut ja epäilyt aivan turhaan pääsevät elämään.

Ikävintä on, että tämä on koitumassa urheilijoiden rasitteeksi. Kun SUL:n talouskuvioihin ja urheilijoiden asemaan liittyvien epävarmuuksien vuosikausien paine alkaa purkautua yksittäisten urheilijoiden turhautuneiden mediapuheiden kautta, on iso riski, että koko keskustelu karkaa lopulta vain lähinnä urheilijan oman työrauhan häiriöksi.

Vuosi sitten Kristiina Mäkelä puhui suunsa puhtaaksi, ja päätyi lopulta tilanteeseen, jossa joutui selittelemään miksi avasi suunsa. Tänä kesänä Annimari Kortteen kohdalla on käymässä ikävällä tavalla samoin.

Kun huippu-urheilija heittäytyy työhönsä täysillä, se tehdään aina äärimmilleen virittyneessä tilassa, jossa tunnemaailma on koko ajan pelissä täysillä mukana. Kilpailukaudella, kun kunto alkaa tulla esiin ja mieli fokusoitua olennaiseen, on urheilija myös äärimmäisen herkkä reagoimaan erilaisiin häiriötekijöihin. On aidon huippu-urheilijan merkki, että tunteita ei pidätellä, että etenkin kilpailukaudella räiskyy ja paukkuu.

Viisas urheilujärjestelmä ottaa tämän huomioon. Ainakaan huonon sisäisen tiedottamisen tai talousasioihin liittyvien salaamisperinteiden takia ei kannata antaa sytykettä räiskymisiin.

Ei varsinkaan nyt, kun räjähtämiset eivät tapahdu pukuhuoneissa ja kisareissujen saunatiloissa – vaan yhä useammin mediassa ja sosiaalisessa mediassa.

Yleisurheilulla on lajina Suomessa upea imago. Nyt on riski, että se riidellään ihan oman hölmöilyn vuoksi rikki.

On lajijohdon vuoro toimia!