Perjantai 6.8.

50 kilometrin kävely on kestävyysurheilun kuninkuuslaji, jonka äärellä on nähty monta ikimuistoista urheiluhetkeä.

Tajunnan rajamailla hortoilevia kävelijöitä, romahduksia, oksennusta, ulosteita, inhimillisiä äärirajan tunteita. Keskeytyksiä. Ensi-apujoukkoja. Tippaletkuja.

On turha kysyä mikä yleisurheilulaji testaa rajuimmin ja rujoimmin ihmisen kykyä sietää kestävyysurheilun ääritiloja. Kävely, nimenomaan tämä 50 kilometriä, on aivan omaa luokkaansa oleva testi ihmisen suorituskyvylle.

Kun muutenkin rajuun vaatimustasoon on liittynyt se, että yleisurheilun arvokisat on yhä useammin järjestetty juuri kävelyn kannalta kammottavissa olosuhteissa, on tästä lajista tullut täyttä masokismia – niin urheilijoille itselleen, kuin sen katsojalle.

Kamala laji. Ihana laji.

Lyökö Aku Partanen Marco De Lucan? Expektiltä Akulle Marcoa vastaan kerroin 2,10! 

Myös Tokiossa olosuhteet ovat niin lämpimät ja kosteat että kisa siirrettiin suosiolla Sapporoon. Dohan MM-kisojen tilannetta, jossa kävelijät joutuivat olosuhteiden vuoksi hengenvaaralliseen tilanteeseen, halutaan kaikin keinoin välttää.

Se ei silti urakasta helppoa tee. Edessä on Tokion kisojen karmein ja ihanin kestävyysurheilunäytös.

Ja tuttuun tapaan mukana on kolme suomalaista: Jarkko Kinnunen, Aku Partanen ja Aleksi Ojala.

Arvoituksellinen kisa

50 kilometrin maantiekävely on aina arvoituksellinen kilpailu. Lajissa vaikuttaa niin monimuotoinen joukko pieniä yksityiskohtia, että suuretkin yllätykset ovat aina mahdollisia.

Fyysisten ominaisuuksien pitää olla rautaa, tekniikan pitää toimia, henkiseen vireen pitää olla rautaa – mutta se on vain puolet asiasta.

Se toinen, ja lopulta ratkaiseva, puolikas syntyy urheilijoiden kyvystä toimia kisan aikana niin, että elimistön aineenvaihdunta toimii ja erityisesti jäähdytyskoneista pelittää mahdollisimman pitkälle.

Lopulta kaikkien jäähdytyskoneisto pettää. Viimeinen kymppi kävellään ylikuumenevan koneen kanssa. Se, joka osaa fiksuimmin toimia kehonsa kanssa, pystyy kävelemään muita pitempään ominaisuuksien mukaista huippuvauhtia voittaa kisat.

Paras ei ole se, jolla kenellä on kovin hapenotto tai paras tekniikka tai nopein maksimivauhti. Paras on se, joka osaa kävellä kisan alusta alkaen niin, että ainevaihdunta ja nestekierto toimivat ja mahdollistavat omien ominaisuuksien käytön täysillä pitempään kuin muut pystyvät.

Etenkin nyt, kun olosuhdetekijät ovat erityisen haastavat, kyseessä onkin taas kerran hyppy tuntemattomaan.

Ja etenkin nyt, kun eri kävelijöiden keskinäistä vertailua on ennakkoon erityisen hankala tehdä.  Taustalla on pari koronavuotta, joiden aikana myös koko kävelymaailma on ollut pitkälti omissa oloissaan – ja on hieman hämärää miten itse kukin on selvinnyt koronan tuomista harjoittelun arkihaasteista.

Lisäksi Tokion olympiakävelyn erityispiirre on se, että tällä kertaa tämä kauhunäytelmä nähdään viimeisen kerran. Yleisurheilun kansainvälinen johtajisto on päättänyt viisaudessaan, että jatkossa kävellään 35 kilometrin matka.

Epäinhimilliset arvokisanäkymät yhdistettynä haluun ylipäänsä lyhentää kilpailutapahtumia – sekä mahdollistaa useampien huipputason kisojen järjestämisen vuodessa – johtivat tähän päätökseen.

Päätös on aiheuttanut monenlaista kritiikkiä, mutta loppujen lopuksi lajiväki on lopulta sopeutunut asiaan varsin sopuisasti. Koetaan ilmeisesti itsekin, että laji on viime vuosina kehittynyt suuntaan, jossa viimeinen 15 kilometriä ei palvele enää oikein kenenkään etua.

Olympialaisten parhaat kertoimet Expektiltä!

Joten, edessä on ilta, jolloin nähdään viimeisen kerran jotakin sellaista, mitä kohta ei enää nähdä.

Edessä on samalla kisa, joka tarjoaa monelle kävelijälle absoluuttisesti viimeisen mahdollisuuden saada tässä lajissa aikaan jotakin suurta.

Suomalaisen yleisurheilun laatutuote

Suomalaisille kävely on ollut tärkeä arvokisalaji jo pitkään. On pitkät menestysperinteet ja arvokisoihin oikeuttavia tulosrajoja on rikottu jatkuvasti useamman kävelijän voimin.

Oikeastaan vain keihäänheitto voi ylpeillä 2000-luvulla vastaavalla arvokisanäkyvyydellä. Vaikka kävely ei paljon mediassa näy, tässä on yksi vahvimmista suomalaisista yleisurheilun lajikulttuureista.

Toisaalta, samalla on toki niin, että Suomi ei ole saanut enää 2000-luvulla iakaan samanlaisia täysosumia kuin vielä 1990-luvulla saatiin.

Jarkko Kinnusen ura on ollut upea, mutta se aivan kirkkain täysosuma on jäänyt näkemättä.

Aku Partanen on lahjakkuudeltaan jopa arvokisavoittajan potentiaalia kantava urheilija, mutta vielä ei ole saatu aikaan sellaista arvokisakävelyä kuin odotuksena on ollut.

Ja Aleksi Ojala, hän on vasta nyt kasvamassa niihin mittoihin, joissa hurjat taistelut voivat tuoda myös maaliin asti huipun tuntumassa.

Tässä lajissa on kuitenkin koko ajan muistettava se, että täydellinen huippusuoritus on mahdollista tehdä vain kerran vuodessa. Kun maailmalla on 20-30 kävelijää, joista kuka tahansa voi huippupäivänään ottaa mitalin, ei kaikille yksinkertaisesti voi tulla sitä mitalipäivää – vaikka mitalitason kävelijä olisikin.

Myös Tokion kisaan lähdetään tämän saman perusasetelman kanssa. Kukaan suomalaisista ei kuulu mitalisuosikkeihin, mutta toisaalta, kaikki kuuluvat siihen 20-30 kävelijän joukkoon, joilla on täysosumapäivänään mahdollisuuksia top10-tason kävelyyn – ja etenkin Aku Partasella jopa mitalitaisteluun.

Mutta ei hehkuteta nyt turhia. 50 kilometrin maantiekävely on aina hyppy tuntemattomaan eikä sellaisen hypyn kanssa kannata turhia spekuloida.

Odotusarvo on toki, että Jarkko Kinnunen osaa kokeneena kävelijänä ja ominaisuuksiltaan parhaiten juuri täydet 50 kilsaa kestävänä kävelijänä tulla maaliin kohtuullisen hyvällä sijoituksella. Hänen matkavauhtinsa ei ole huippujen tasoa, mutta hyvä kyky hallita kehoa tuo maaliin ennen montaa ominaisuuksiltaan parempaa kävelijää.

Aku Partasella on vastaavasti huippusijoihin riittävä matkavauhti, mutta kyky hallita keho täydet 50 kilometriä on arvoitus. Juuri hänelle matkan lyheneminen jatkossa 35 kilometrin sopii täydellisesti. Jos jo nyt olisi 35 kilometrin kisa, hehkuttaisimme mitalitoivoa!

Aleksi Ojala on hurjapää, jonka kyky painella omien rajojen yli on nähty. Kun hän jonakin päivänä oppii hallitsemaan suorituksensa, on edellytyksiä tulla maaliin hämmentävän kovalla sijoituksella – mutta luultavammin se hetki tulee joskus myöhemmin 35 kilometrillä, ei Tokion 50 kilometrillä.

Teksti: Jari Kupila

Suomalaiset: Golf-kaksikolla kolmas kierros

Matilda Castren ja Sanna Nuutinen jatkavat golf-kisaa perjantain vastaisena yönä. Avauskierroksen jälkeen neljätenä ollut Castren putosi torstaina jaetulla 11. sijalle. Sanna Nuutinen paransi torstaina asemiaan ja on nyt tuloksella  -4 tasapisteissä Castrenin kanssa 11. sijalla.

Perjantain kohokohtiin kuuluu myös naisten jalkapallon loppuottelu, jossa kohtaavat Ruotsi ja Kanada. Ottelu alkaa perjantaina ennakkotiedoista poiketen kello 15 Suomen aikaa. Marianne Miettinen analysoi kisojen alkuvaiheessa, miksi Ruotsi on tällä hetkellä niin vahva. Kannattaa lukea alkupaloiksi.

Historia: Kesäkisojen kultaa jäältä

Antwerpenin kesäkisoilla 1920 on pysyvä paikka suomalaisessa urheiluhistoriassa – monesta syystä.

Yksi syy on Ludovika Jakobsson, josta tuli Antwerpenin kisoissa Suomen ensimmäinen naiskultamitalisti olympialaisissa. Jakobsson voitti yhdessä miehensä Walter Jakobssonin kanssa olympiakultaa pariluistelussa, joka oli yhdessä jääkiekon kanssa poikkeuksellisesti kesäkisojen ohjelmassa, koska talvikisoja ei vielä silloin järjestetty.

Jakobsson oli syntyjään saksalainen. Hän oli syntynyt Potsdamissa, Berliinissä, jossa hän oli kerran luistellessaan kohdannut kolme suomalaista miestä. Yksi heistä oli ollut Berliinissä opiskellut Walter Jakobsson. Ja sen jälkeen se olikin menoa. Puolin sekä toisin.

Ludovika ja Walter Jakobsson avioituivat ja muuttivat Suomeen. Ludovika otti myös Suomen kansalaisuuden ja saattoi näin edustaa vuoden 1920 kesäkisoissa Suomessa. Ja voittaa ensimmäisenä suomalaisena naisena olympiakultaa.

Tilastopala: Ei kultaa, ainoastaan kunniaa

Klassinen urheilutietokilpailukysymys: Kuinka moni urheilija voitti Ateenan olympialaisissa 1896 olympiamitalin?

Oikein. Ei yksikään. Historian ensimmäisessä nykyaikaisissa olympiakisoissa lajien parhaat saivat palkinnoksi oliivipuun oksista tehdyn seppeleen ja hopeiset mitalit. Kultamitalit tulivat käyttöön vasta vuoden 1900 kisoissa Pariisissa ja silloinkin suurin osa kilpailijoista saa olympiavoitosta palkinnoksi pokaalin tai kupin.